Heinäkuun 22 päivänä makasin Puotilan uimarannalla ja kuuntelin venäläisen rouvan kailottamista puhelimeensa. Rubensin malliksi sopiva rouva haukkui ääneen Suomea: että ryssitellään, kaikkia vihataan, tylsää on, eikä toivoa. A vot kun Larissa muutti Suomesta Norjaan! Miten ystävälliset norjalaiset ovat! Mikä ihana asenne! Ei merkkiäkään epäluuloista. Larissa suorastaan kokee siellä itsensä kuningattarena! Koetko sinä itseäsi Suomessa kuningattarena? No, et tieteenkään!
Voi että venäläisen suuren sielun vilpittömyys! Rouva ei voinut arvata, että ymmärrän puhettaan ja alan tulkata sen miehelleni. Nauratti kyllä. Tuosta ”koetko itseäsi kuningattarena” –kysymyksestä etenkin. Suomihan on tasavalta, täällä voi korkeintaan tuntea itseäsi pressana.
Sitten kaverimme tuli uimasta. Hän tarttui älypuhelimeensa katsoakseen uutisia ja kertoi Norjan räjähdyksestä. Siihen hetkeen ehti tapahtua vaan se.
Oletimme, että kyseessä on joku provokaatio.
Katsoimme rouvaa ja röhkimme, että juu, juu. Norjaan vaan.
Rouva kai huomasi huomiomme. Ja tulkitsi sen todennäköisesti ryssänvihaksi. Jospa moisia vihaajia olisi enemmän.
Nyt netissä pyörii tietoja, että norjalainen ampuja oli nuoruudessaan muun muassa kansallismielisen puolueen nuorisojärjestössä. Samalla leviää sana, että ampujan taustalla olevilla aktiiveilla olisi kontakteja kuuluisan Hommafoorumin väkeen. Em. väestä kuuluisin ryhtyi oikeuttamaan itseään toimittajien silmissä väittämällä ettei hän saanut suoraan sähköpostitse ampujan manifestia. Kaikenlaiset salaliittoteoriatkin alkoivat itää. Sitä seuratessani en voi olla huomaamatta, että venäläisellä rouvalla ja norjalaisella ampujalla on yhteinen piirre: oma tyytymättömyys ympäristöönsä oikeutetaan ulkoisella tekijällä. Venäläinen rouva näkee ulkoisen tekijän vihamielisissä suomalaisissa, jotka eivät antaa hänelle kokea itseään "kuningattarena". Norjalainen ampuja löytää sen ”monikulttuurisuudessa” ja ”marxismissa”, jotka ovat viedä häneltä juurensa.
Kummassakin tapauksessa ulkoisesta tekijästä muodostuu vihollinen, jonka poistaminen kuviosta tekisi henkilön hänen mielestään tyytyväiseksi.
Venäläisellä rouvalla on tässä tapauksessa etu: hän voi itse poistua maasta, jossa hänestä ei tykätä.
Jos tätä vaihtoehtoa ei ole, viholliskysymys ratkaistaan eri keinoin. Useimmiten vihollista vainotaan kunnes hänestä ei enää ole viholliseksi. Tai häntä ei fyysisesti ole.
Oman väen ampuminen ja räjähtäminen on myös kelpo keino osoittamaan, että meikäläisestä tulee muukalainen jos hän muukalaisia suosii ja heidän vääriä arvoja jakaa.
Se on minulle pitkään ollut täyssalaisuus, miten tällainen viha syntyy ja miksi ihminen ryhtyy hulluna puolustamaan ”omaa kulttuuria” tai pikemminkin ”omia arvoja”, vaikka sotaa ei käytetä eikä sitä edes odoteta. Miksi pitää kiihottaa itseä raivoon ja etsiä vihollisia siinä, missä niitä ei olekaan?
Sitten tuli epäilys: entäs nämä uhanalaiset ikivanhoihin perinteisiin perustuvat arvot – ovatko ne tosissa… omia? Tai niillä peitetään jotain muuta? Tyhjyyttä? Vääryyttä? Sen, että oma elämä ei tunnu omalta, eikä edes ole käsitystä siitä, mikä olisi mieleksi elämässä tehdä?
Kiihkeäruotsalainen skinhead kääntyy islamiin. Norjalaisesta vasemmistolaisesta töhrijästä kuoriutuu kristitty fundamentalismi. Suomalainen nuori insinööri perheineen eristäytyy Tapani Koivuniemen lahkoon.
Henkinen etsiminen? Miksi sitten etsijät harhailevat samoilla teillä, jotka vievät ahdistavaan mustavalkoiseen maailmaan? On niiden teiden varrella kylttejä ja varoituksia näkyvissä. Eivätkä ne etsijät ole luku- ja kirjoitustaidottomat. Mutta kaikista varoituksista huolimatta he menevät sinne, missä maailma haalistuu mustavalkoiseksi ja valkoisen sanotaan mustaksi.
Se ei siis ole etsiminen. Se on pako. Henkinen pakolainen janoaa luvattua maata. Maata, jossa häntä vastaan tulisi hän itse, mutta kypsänä, varttuneena ja varmana ihmisenä, jollaisena on helppoa ja mutkatonta olla ja elää.
Uskovaisena. Uskollisena. Selkeänä. Vahvana. Oman elämän kuninkaana. Taikka ihailtavana kuningattarena, jos arvoina ovat oma naiseus ja naisellisuus.
Sitä varten voi todennäköisesti tehdä paljon. Muuttaa Norjaan tai vaikka Espanjaan. Liittyä Talebaniin. Hakata vaimoa kunnon nöyräksi. Murhata lapsia. Jne.
Heinäkuun 22 päivänä en vielä miettinyt tätä. Eikä paljon muuta kun iltagrilliä. Unohdin venäläisen rouvankin heti kun lähdin rannalta kohti kotiani. Oli ihana helteinen ilta. Helsinki muuttui Rivieraksi, jonka varjoisissa puutarhoissa vilkkuivat lyhtyjen valot.
Muistin sen rouvan seuraavina päivinä. Olipa mustaa ironiaa siinä että Suomea halveksiva, mutta silti omille lapsilleen rikottua suomea höpöttävä nainen halusi just Norjaan.
Toivon hänen lapsilleen löytymään harhailematta luvattuun maahan, olisi se Suomi, Norja vai mikä tahansa muu paikka värikkäässä maailmassamme. Toivon, että rikottu kieli ei riko heidän elämänsä kahteen. Että heidän ei tarvitse peittää oman sielunsa halkeamaa jollain ”arvoilla” tai ”uskolla”.
Että näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti