Kummi kummastelee

Menneen viikon lopussa ehdin kaksi kertaa saada tuttavieni välittämän kirjeen:

> Hei Naiset  !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
> 
> Tässä ohjaaja ja käsikirjoittaja Pauliina "Paukku" Jalasmaa Ylen TV2:selta.
> Etsin 20-40 v. naista "Tuhkimotarinoita" -realitysarjaan, jota kuvaamme nyt
> keväällä ja kesällä 2012. Sarjassa on 12 osaa ja jokaisessa osassa on yhden
> naisen selviytymistarina sekä stailaajan/ muiden ammattilaisten kanssa
> toteutettu muodonmuutos, jossa haetaan ylläpidettävää muutosta ulkonäköön.
> Stailistina toimii Outi Broux. Yksi jakso kestää noin 50-minuuttia ja
> kuvauksiin menee 6 päivää/ nainen.
> 
> Yst.t.
Jne.

Tuhkimot vissi ovat kadoksissa.

Vaikka olen joskus maahan muuttanut mieheni perään, vaikka asun Helsingissä ja vielä omakotitalossa, jonka pihalla komistelee kuten naapureillakin arvoauto, en löydä itsessäni Tuhkimoa.

Sen sijaan löytyy jo vuosia tuttu ärtymys: miksi katsojalle taas tuputetaan realitya, joka menee niin tutun kaavan mukaan? Miksi kenties monesko kerran selostellaan ”selviytymistarinoita”? Ja lopuksi: miten ulkonäön muutos liittyy mamu-”Tuhkimoihin” ja miksi ulkonäköä pitää ylipäätänsä muuttaa? Arvaan jo stailistin oman lookin perusteella, miksi ulkonäköä muutetaan: näyttävät silmälasit (mikä helvetin naisselviytyjä voi olla ilman laseja?), ripaus klassisuutta, harppaus rohkeutta ja kas – Tuhkimo kilistelee kristallikengissään. Korkokengissä ainakin.

Sitten tajuan, mikä saa minut tässä irvistelemään kivakivalle idealle. Tuhkimoahan ei ole ilman kummia. Eikä kummin rooli rajoitu stailaamiseen. Sadun Tuhkimokin tunsi kumminsa vuosikausia sitä ennen kuin sai häneltä taikalahjat. Lahjat periaatteessa vain kruunasivat kahden naisen pitkään ajan lämpimän suhteen.

Sadussa ei kerrota kummin tarinaa, mutta voi arvata että kummille maallinen elämä on hyvin tuttu ilmiö. Muuten hän olisi opettanut Tuhkimolle taikatemppuja.

Ja tässä totuus: en ole luonteeltani Tuhkimo vaan kummi. Sama vika on minun äidissäni. Ja anopissakin. Ilman sitä vikaa Tuhkimoita ei olisi olemassa lainkaan. Kummi kummittelee vuosia taustalla sitä varten, että ratkaisevassa hetkessä hän voi sanoa: hei, tässä on mahdollisuutesi kello kaksitoista mennessä, älä sählää, perkele! Kummi tyrkyttää tarvittaessa päälle rahaakin tietäen, että tämä ei ole vippi. Kummi tarjoaa Tuhkimolle sitä, mitä kummille ei aikoinaan tullut tarjottua. Kummi tietää, että se on tarpeen.

Tehkää hyvät ihmiset ohjelma kummeista. Niistä ihmisistä, jotka ympäröivät menestystarinan. Voisin suositella siihen muutama hiljainen sankari.

Itse en kuitenkaan lähde: minun Tuhkimo –sadut ovat vielä keskellä.

Isänmaallisuuden keulakuva

Naapurimme Mertsu muuten sopii hyvin isämaallisuuden keulakuvaksi.

Hän on tavallisimpia suomalaisia miehiä, sitä tummatukkaista alalajia, kai, jotain karjalaista sukua. Ikä n. 45 v., asuu mineriitillä päällystetyssä OKT:ssa tässä Kontulan kulmissa. Työssä Laakkosen autokauppiaana, kuten väittää yksi paikallinen tiedostustoimisto. Salainen lempinimensä Mertsu tulee hänen suosikkiautomerkistään: hiekkapihalla komistelevat kaksi Mersua, hän ajaa viinipunaista ja vaimo valkoista. Toisena suosikkina hänellä on retroprätkä, jolla hän kruisailee hiljaisia kortteleita mustaan nahkaan pukeutuneena. Musta nahka ei missään nimessä tee hänestä Tom of Finlandin miehiä: kroppansa on rakennettu tekemään jotain muuta kuin rakkautta.

Mertsun isänmaallisuus näkyy ensisijaisesti tyylillä: kun hän siistii innolla kukatonta pihaansa tai remppaillee kellariautotallinsa edessä prätkiä, hänellä on päällä Kiitos-paita. Siis veteraaneille kiitos sodasta ja Suomesta.

En tiedä miten tätä kommentoisi paikallinen tiedotustoimisto, jonka takana seisoo 87-vuotias ihan aito veteraani. Ehkä kannattaa joskus kysyä, ja sitten välittää tietoja toiselle paikalliselle tiedotustoimistolle, jota pyörittää hymyilevä pikkupoika.

Toissijaisesti Mertsun isänmaallisuus näkyy tavassaan: hän ei tervehdi minua Kontulan Rusakkoa vaikka kuinka ystävällisesti nyökkäisin lähtiessäni töihin tai palaamassa työstäni kotiin. Toisaalta Mertsu ei ole mikä Arto Paasilinnan hahmo jotta välittäisi Rusakoista.

Isänmaallisuuden keulakuvalta odotetaan paljon. Esimerkiksi sitä, että kattoremontti tehdään ajoissa ja ammattilaisvoimin. Silloin pihalla seisoo pakettiauto jonka kyljessä vaatimaton ja selkeä firman nimi yhteystietoineen (esim. Paikalliset Peltityöt Ky). Silloin ympäri kuuluu hilpeä paukutus. Ja jokainen näkee että tässä talossa menee hyvin. Isäntä tietää miten asian pitää olla. Täällä pärjätään ja saadaan palkinnoksi kotitalousvähennykset.

Mertsun talon seinälle ilmestyi hiljattain rakennusteline, ja pihalle pinot Ondulinea. Mutta pakettiautoa ei näkynyt. Sen sijassa oli vanha punainen Opel Astra. Sen rekisterikilpi oli leveä virolainen kilpi. Ja kaksi Viron poikaa levittelivät pihalle pressua, sitten seuraavana päivänä maalailivat pienellä telalla räystäitä jne. Mertsu valvoi vaivaantuneena isäntänä. Kiitos-paita oli päällään.

Työstäni tulleessani sain huomata, että hänen kattonsa oli kauttaaltaan ruosteinen.

Muuten Mertsu on kyllä isämaalisuuden keulakuva. Hyvin kontrastinen sellainen.

Normilaitos?

Sain pari päivää sitten kulttuurishokin. Kävimme mieheni kanssa KELA:ssa ottamassa selvää eräästä korvauksesta. Kyseinen korvaus haetaan sen verran harvoin, ettei virkailija pystynyt heti antamaan neuvoa ja vuorollaan otti asiasta selvää esimieheltään. Shokkikokemukseni ei kuitenkaan liitynyt virkailijan neuvottomuuteen. Eikä siihen että asiointi muuttui vähitellen mukavaksi jutteluksi.

Mukavasti jutellen virkailija yhtäkkiä kysyi: tarvittekos te asumistukea?

Siis hä-äh?

Meillähän on omistusasunto, mikä asumis…

Jo-jo, kuului vastaus, jos lainaa on liikaa, tulot alhaiset ja ruokakuntaan kuluu alaikäisiä, niin perhe on oikeutettu asumistukeen. Virkailija selitti perusteellisesti kaikki seikat ja antoi lomakkeet mukaan.

Kotona kävimme pyörittämässä KELA:n laskuria ja kas! – jos potkitaan vuokralaisia ja toinen meistä kirjautuu työttömäksi, niin saamme noin sata euroa asumistukea. Raha sekin.

Shokkini oli monisyinen. Siitä, että virkailija kertoi etuudesta oma-aloitteisesti. Siitä, että valtio käytännössä maksaa perheiden liialliset asuntolainat. Mutta eniten järkytti se, että liian isoista lainoista ja niistä seuraavasta (vai niihin johtavasta?) elämäntavasta on todennäköisesti tullut normi.

Iso laina, nurmikkopätkä Kehä III:n ulkopuolella, Kastelli –paketti, kaksi kiiltävää autoa ja BRIO –rattaat esikoiselle ainakin kolmella sadalla. Tämä on normi, jonka virkailija yhdisti meihin, vaikka kyseinen normi on ominaista enimmäkseen kauppa-alan palkkatyöntekijöille, vastaleivotuille diplomi-insinööreille ja tuoreille yrittäjille.

Jospa virkailija saisi tietää, että… No, ei se häntä koske.

Toinen minun tiedossani oleva normi on vaatimattomampi: kolmio/neliö hyvällä vihreällä alueella, yksi siisti auto (saa olla käytettykin), lapsille paljon kierrätys- ja vaihtotavaroita. Sen normin ylläpitämiseen ei tarvitse asumistukea. Jos asunto käy pieneksi, siitä muutetaan isompaan kämppään tai rivaripätkään. Kiinnostavaa on, että tämän normin noudattajat voivat taloudellisesti sallia itselleen ensimmäistäkin normia – mutteivät kehtaa.

Sen mielellään valitsevat IT –alan ihmiset, nuoret kaupungintyöntekijät, opettajat, mediaduunarit jne.

Kolmas normi edellyttäisi osakkeen tietyissä kaupunginosissa, joissa syntyy ns. ”yhteisö”. Se ihana elämäntapa, kun voisi järjestää yhteiset grillaukset naapureiden kanssa ja viljellä salaatit talonyhtiöiden pihoilla. Voi hyvinkin olla, että yhteisön jäsenillä ei ole autoja lainkaan. Eihän autoille ole tarvetta, kun ratikka kolisee talon vierestä ja pihalla komistelee Jopo. Auton sijaan rahaa menee asuntolainan maksamiseen ja luomuruokiin. Kirpputoreja tunnetaan läpikohtaisesti. Kymmenen vuoden kuluttua ja lasten kasvettua isommiksi suunnitellaan muuttoa maalle tai omien käsin remontoimaan rintamamiestaloon.

Hipsteri on ilmeisesti tämän normin perustaja ja tarkin noudattaja. Sen innolla jakavat myös taitelijat ja humanististen tiedekuntien opiskelijat.

Joillakuilla on elämässään kiusallinen tilanne: tuloja Kastelli –pakettiratkaisuun ei ihan riitä mutta kolmio hyvällä alueella ei (k)innosta puhumattakaan ”yhteisöstä”. Näin olleen voi asettua rivaripätkässä tai uudehkossa luhtitalossa, mutta auton on oltava hiÄno ja olkkariin on ihan pakko työntää helmiharmaan Suomi-sohvan kaikkine raheineen. Tämä normi on enimmäkseen palvelualan työntekijöiden ylläpitämä – syynä se, että heidän palvelemia asiakkaita ovat useimmiten juuri Kastelli –pakettien omistajat.

Tällainen maailma näyttää olevan (k/h)elppo paikka olla, jos sinulle löytyy sopiva normi. Siinä mielessä normi tuo turvallisuutta ja mielenrauhaa: kun tiedät tarkkaan, mihin pystyt, asiat sujuvat ja rajat eivät loukkaa kunnianhimoasi. Samalla normi tuo yhteenkuluuvuuden tunteen, jota tarvitsemme, vaikka jokainen mainos kehottaa olevan ”oma itse” ja ”pihayhteisö” tuntuu nololta.

Välähtävä hoksaaminen, että sinulla ei ole noudatettavaa normia, on hämmästyttävää.

KELA:ssa koin itseäni hetkeksi huijariksi, joka naamioitui ehdaksi ihmiseksi, vaikkei sellainen ole. Törmääminen toisen käsityksiin yllättää rajattomasti. Voin vain arvata, miten itse yllätän toisia ihmisiä siten, ettei minua voi selkeästi luokitella normilaitoksen mukaan.

Voi tietenkin toimia harrastamalla loputonta rooli- tai pikemminkin normipeliä esittäen joka kertaa tilanteeseen sopivaa normia. Se on yllättävän helppo ja mielettömän hauska harrastus jos havaintokyky on kohdallaan. Ei tarvitse edes olla mikä näyttelijä. Eikä psykopaatti.

Toinen ja vaikeampi keino on esittää omaa elämää eräänlaisena normina. Silla voi saada seuraajiakin. Ja samalla kadehtijoita.

En osaa vielä päättää, kumman keinon valitsen.

Tiedän vain että tuskin haen asumistukea. Se kuluu ensisijaisesti vuokralaisilleni, eikä minulle.

Ujoja poikia ja nurkkatyttöjä

Jos olisin syntynyt poikana Yhdysvaltoihin, minusta olisi ollut kouluampujaksi.

Koulukiusatut tytöt eivät ammu edes Yhdysvalloissa. He joko hiljattain tuhoavat itseään tai vahvistuvat tavallisiksi naisiksi, joista kuka ei arvaa… Sellaiseksi, kuin Inger Edelfeldtin Utflykt –novellin hahmo, joka käy salaa vanhan koulunsa pihalla kerta toisensa jälkeen todistamassa itselle että kaikki on ohi ja hänestä kasvoi iso. Kukaan ei arvaa, että häntä kiusattiin. Vaan läheiset tietävät sen.

Novelli ei valitettavasti ole suomennettu. Muuten siitä olisi paljon apua kaikille koulukiusatuille.

En voi tietää, oliko Aamulehden toimittaja Markus Määttäsellä kokemusta koulukiusaamisesta. Rohkenen epäillä, että oli. Muuten on vaikeaa ymmärtää, miksi hän kirjoitti Tytön puute sairastuttaa miehenalun –kolumninsa, joka aiheutti kohua Facebookissa.

Tragedian syiden selittäminen viittaamalla alapäähän tuntuu kyllä Freudin teorian hyväksikäyttämiseltä ja väärentämiseltä. Toisaalta hieman pelottaa monien ilmaisema aggressio toimittajaa kohtaan, vaikka se on ironian peittämä. Sen takia koen Tommi Lindgrenin julkaisemaa palautetta seurannutta keskustelua osittain kiusaavaksi.

Mistä tämä kolumni oikein kertoo? Toivottomasta pyrkimyksestä ymmärtää ja parantaa maailmaa. Kirjoittajan naiivi yritys yleistää ja selittää ei onnistu, mutta yleistäminen ja yksitoikkoinen selittäminen ovat miltei ainoa älyllinen selviämiskeino maailmassa, jossa totuuden sijaan puhutaan versioista ja ihmiset elävät näin olleen erilaisissa todellisuuksissa.

Esimerkiksi minä elän selvästi erilaisessa todellisuudessa kun Tommi Lindgren. Todellisuudessa, jossa M. Määttäsen lause ”menkää puhumaan ja tekemään tuttavuutta ujojen, syrjään vetäytyvien hiljaisten nuorten miesten kanssa. Se pelastaa heidät, ja joissain tapauksissa myös kymmeniä muita” ei ole sen enempää kun toivoton huokaus. Loukkaukseksi tai vastuun siirroksi sitä en osa kokea.

En ollut ujo poika vaan jonkunlainen nurkkatyttö. Sellaisena tiedän, että yksikin nurkkaan poikkeava ikätoveri on pelastus. Se pelastaa misantropialta, kyynisyydeltä ja väärältä tieltä mustavalkoiseen maailmaan.

Itse kyllä suosin ujoja poikia. He ovat kovia antamaan. Siis huomiota. Kun ymmärtävät sen arvoa muita paremmin.


PS: Aamulehdessä, toisin kun väitettiin, on hyviä toimittajatapoja:
M. Määttäsen vastaus "Seksi, rakkaus ja joukkomurha" , sen alla lukijoiden reaktion aiempaan kolumniin
Lehden kommentti "Yksinäisyys on vaarallista"

Sattuman musta ironia Puotilan uimarannalla

Heinäkuun 22 päivänä makasin Puotilan uimarannalla ja kuuntelin venäläisen rouvan kailottamista puhelimeensa. Rubensin malliksi sopiva rouva haukkui ääneen Suomea: että ryssitellään, kaikkia vihataan, tylsää on, eikä toivoa. A vot kun Larissa muutti Suomesta Norjaan! Miten ystävälliset norjalaiset ovat! Mikä ihana asenne! Ei merkkiäkään epäluuloista. Larissa suorastaan kokee siellä itsensä kuningattarena! Koetko sinä itseäsi Suomessa kuningattarena? No, et tieteenkään!

Voi että venäläisen suuren sielun vilpittömyys! Rouva ei voinut arvata, että ymmärrän puhettaan ja alan tulkata sen miehelleni. Nauratti kyllä. Tuosta ”koetko itseäsi kuningattarena” –kysymyksestä etenkin. Suomihan on tasavalta, täällä voi korkeintaan tuntea itseäsi pressana.

Sitten kaverimme tuli uimasta. Hän tarttui älypuhelimeensa katsoakseen uutisia ja kertoi Norjan räjähdyksestä. Siihen hetkeen ehti tapahtua vaan se.

Oletimme, että kyseessä on joku provokaatio.

Katsoimme rouvaa ja röhkimme, että juu, juu. Norjaan vaan.

Rouva kai huomasi huomiomme. Ja tulkitsi sen todennäköisesti ryssänvihaksi. Jospa moisia vihaajia olisi enemmän.

Nyt netissä pyörii tietoja, että norjalainen ampuja oli nuoruudessaan muun muassa kansallismielisen puolueen nuorisojärjestössä. Samalla leviää sana, että ampujan taustalla olevilla aktiiveilla olisi kontakteja kuuluisan Hommafoorumin väkeen. Em.  väestä kuuluisin ryhtyi oikeuttamaan itseään toimittajien silmissä väittämällä ettei hän saanut suoraan sähköpostitse ampujan manifestia. Kaikenlaiset salaliittoteoriatkin alkoivat itää. Sitä seuratessani en voi olla huomaamatta, että venäläisellä rouvalla ja norjalaisella ampujalla on yhteinen piirre: oma tyytymättömyys ympäristöönsä oikeutetaan ulkoisella tekijällä. Venäläinen rouva näkee ulkoisen tekijän vihamielisissä suomalaisissa, jotka eivät antaa hänelle kokea itseään "kuningattarena". Norjalainen ampuja löytää sen ”monikulttuurisuudessa” ja ”marxismissa”, jotka ovat viedä häneltä juurensa.

Kummassakin tapauksessa ulkoisesta tekijästä muodostuu vihollinen, jonka poistaminen kuviosta tekisi henkilön hänen mielestään tyytyväiseksi.

Venäläisellä rouvalla on tässä tapauksessa etu: hän voi itse poistua maasta, jossa hänestä ei tykätä.

Jos tätä vaihtoehtoa ei ole, viholliskysymys ratkaistaan eri keinoin. Useimmiten vihollista vainotaan kunnes hänestä ei enää ole viholliseksi. Tai häntä ei fyysisesti ole.

Oman väen ampuminen ja räjähtäminen on myös kelpo keino osoittamaan, että meikäläisestä tulee muukalainen jos hän muukalaisia suosii ja heidän vääriä arvoja jakaa.

Se on minulle pitkään ollut täyssalaisuus, miten tällainen viha syntyy ja miksi ihminen ryhtyy hulluna puolustamaan ”omaa kulttuuria” tai pikemminkin ”omia arvoja”, vaikka sotaa ei käytetä eikä sitä edes odoteta. Miksi pitää kiihottaa itseä raivoon ja etsiä vihollisia siinä, missä niitä ei olekaan?

Sitten tuli epäilys: entäs nämä uhanalaiset ikivanhoihin perinteisiin perustuvat arvot – ovatko ne tosissa… omia? Tai niillä peitetään jotain muuta? Tyhjyyttä? Vääryyttä? Sen, että oma elämä ei tunnu omalta, eikä edes ole käsitystä siitä, mikä olisi mieleksi elämässä tehdä?

Kiihkeäruotsalainen skinhead kääntyy islamiin. Norjalaisesta vasemmistolaisesta töhrijästä kuoriutuu kristitty fundamentalismi. Suomalainen nuori insinööri perheineen eristäytyy Tapani Koivuniemen lahkoon.

Henkinen etsiminen? Miksi sitten etsijät harhailevat samoilla teillä, jotka vievät ahdistavaan mustavalkoiseen maailmaan? On niiden teiden varrella kylttejä ja varoituksia näkyvissä. Eivätkä ne etsijät ole luku- ja kirjoitustaidottomat. Mutta kaikista varoituksista huolimatta he menevät sinne, missä maailma haalistuu mustavalkoiseksi ja valkoisen sanotaan mustaksi.

Se ei siis ole etsiminen. Se on pako. Henkinen pakolainen janoaa luvattua maata. Maata, jossa häntä vastaan tulisi hän itse, mutta kypsänä, varttuneena ja varmana ihmisenä, jollaisena on helppoa ja mutkatonta olla ja elää.

Uskovaisena. Uskollisena. Selkeänä. Vahvana. Oman elämän kuninkaana. Taikka ihailtavana kuningattarena, jos arvoina ovat oma naiseus ja naisellisuus.

Sitä varten voi todennäköisesti tehdä paljon. Muuttaa Norjaan tai vaikka Espanjaan. Liittyä Talebaniin. Hakata vaimoa kunnon nöyräksi. Murhata lapsia. Jne.

Heinäkuun 22 päivänä en vielä miettinyt tätä. Eikä paljon muuta kun iltagrilliä. Unohdin venäläisen rouvankin heti kun lähdin rannalta kohti kotiani. Oli ihana helteinen ilta. Helsinki muuttui Rivieraksi, jonka varjoisissa puutarhoissa vilkkuivat lyhtyjen valot.

Muistin sen rouvan seuraavina päivinä. Olipa mustaa ironiaa siinä että Suomea halveksiva, mutta silti omille lapsilleen rikottua suomea höpöttävä nainen halusi just Norjaan.

Toivon hänen lapsilleen löytymään harhailematta luvattuun maahan, olisi se Suomi, Norja vai mikä tahansa muu paikka värikkäässä maailmassamme. Toivon, että rikottu kieli ei riko heidän elämänsä kahteen. Että heidän ei tarvitse peittää oman sielunsa halkeamaa jollain ”arvoilla” tai ”uskolla”.

Että näin.

Kontulan Rusakon blogiperiaatteet

1. Kirjoittaja saa tehdä kirjoitusvirheitä. Hän on sentään elävä olento.
2. Kirjoittaja ei poista asiattomia kommentteja. Asiaton kommentoja saa hävetä omaa asiattomuuttaan.
3. Kirjoittajalla on oikeus vastata asiattomiin kommenteihin asiattomasti.
4. Tämä blogi on täysin henkilökohtainen.